Tontin etsintään sai käyttää aika monta hetkeä ja ajatusta. Sekä internetissä että autossa että jalkaisin. Tonttia haviteltiin Tampereelta ja Pirkkalasta sekä Lempäälästä.
Tampereen tonttitarjonta rajoittui niihin reilusti toistasataa euroa kustantaviin ihmisten takapihoihin. Oli synkkää takapihaa ja aurinkoista takapihaa – takapihoja kuitenkin kaikki tyynni. Tai muistan kyllä yhden tai kaksi sivupihaakin. Toisesta oli näkymä tehdasalueelle ja rautatiekiskoille. Toinen oli ihan kivalla alueella lähellä Tampereen keskustaa oleva vanhan talon sivupiha, mutta neliöitä oli vain sen viitisensataa. Ja nämä kaikki siis toisen naapurin autotallin ja toisen talon keittiönikkunan välissä.
Pirkkalassa käytiin etsimässä, mutta ei ehkä ihan tositarkoituksella. Minua ahdisti lähinnä kaikki työkaverit, jotka asuvat jokaikinen Pirkkalassa. Osasin visioida mielessäni ne ihanat lauantai-aamut, kun yritän olla vapaalla, unohtaa työjutut ja suunnataan Pirkkalan S-Markettiin ostoksille. Ja siellä on yksi sun toinenkin vähintään moikkailemassa. Joku uskalias olisi voinut tulla jopa juttusille. Ja häiritä mun VAPAApäivää. Työjutuilla. Henkilöstöasioilla. Juoruamalla kuumia (tylsiä) työjuoruja. Pirkkalasta varmaan luovuttiin aika lailla näiden skenaarioiden pohjalta.
Lempäälässäkin tulevaa tonttia haravoitiin huolella. Siellä oli ihania vaihtoehtoja ja hieman vähemmän ihania vaihtoehtoja. Ihanassa tontissa oli isohko puro tontin laidassa. Näin jo sieluni silmin itseni hoitamassa siellä maalaisidylliä, punaista tupaa ja perunamaata. Kuvittelin, miten luomuviljelmät olisivat saaneet puron kirkasta ja kimmeltävää luonnonvettä juurillensa. Mutta joku oli nopeampi ja rahakkaampi ja vei tontin minun silmieni alta. Vähän vähemmän ihanassa tontissa sijainti oli liian syrjäisä, mutta näkymät olisivat olleet upeat: rinteen yläosassa, näkymä järvelle ja ikivanhalle kummitustalolle. (Kuljussa on ihan oikeasti ikivanha talo, joka on jopa netissäkin ristitty kummitustaloksi. Se on niin mahtavannäköinen talo, että ihan sormet syyhyää sen potentiaalia miettiessä!) Siinä kaikkein vähiten ihanassa tontti oli mukamas helppo peltotontti. Ajo sinne sai aika legendaarisen käänteen, kun pellon reunat osoittautuivat vetiseksi suoksi. Siitä suosta meidät pois auttoivat tonttia myyvä mies ja hänen rouvansa lapion ja nuhteiden kera ”Eikö teillä ole omaa lapiota auton peräkontissa!”. Ei ollut eikä ole muuten yhä edelleenkään. Eikä kyllä ostettu sitä tonttiakaan.
Ostettiin sen sijaan tämä:
Aika kiva, eikö ;)!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti